Ehkä

Nopea päätös.
Ensi vuonna en ehkä vietä samanlaista elämää kuin tänään. En istu tällä paikalla enkä tapaa näitä ihmisiä päivittäin. Jos löydän paikan, jos minut otetaan, jos unelmani toteutuu ja saan viettää vuoden vaihto-oppilaana. Jos. Kaikki tässä asiassa on minulle vielä uutta ja epävarmaa. Ja minua jännittää. Toivon ja rukoilen. Voi olla, että en pääse minnekään. On järjestöjä, ystäviä ulkomailla, paljon mahdollisuuksia... Entä jos en silti pääse?

Jos ei ensi lukuvuodeksi, niin sitten seuraavalle. En aio vielä luovuttaa.

Missä olen ensi vuonna? Mitä teen? Niin paljon kysymyksiä. Mutta minulle on annettu mahdollisuus. Ja minä tartun siihen mahdollisuuteen molemmin käsin ja sitten vain pidän kiinni.

Lehti

Kesäloma on mennyt ja syksy lipuu kuvioihin hiljalleen. Minä olen kuin lehti, keväällä kasvanut, kesällä syttynyt, syksyllä lähden omille teille. Sitä odotellessa.

Aikaa olla olemassa

Mutta...

Joskus toteutuneetkin unelmat putoavat maahan ja särkyvät. Joskus silloin särkyy samalla myös ihminen joka luuli elävänsä unelmaansa. Kunnes sitä ei enää ollut olemassakaan.

Kesäkuu vaihtui heinäkuuksi. Viikot kuluivat, muistot palasivat. Kipeät muistot siitä mitä ei enää ollut. Rukoilin.

Lopulta se oli mennyt. Loputtomalta tuntuva kiintymys toiseen ihmiseen, hajoaminen tunteittensa alle. Yhä uudestaan. Se oli mennyt. Hetki hetkeltä tajusin sen selvemmin. Se oli mennyt! Rukoilin taas, kiitosta Herralle! Olin onnellinen.

Ja olen yhä. Kukat kukkivat, ilma tuoksuu kesälle, sudenkorennot lentelevät polulla. Pieni muurahainenkin eksynyt taloon sisään. Näin öisinkään ei tule kylmä. Syksyllä alkaa uusi innolla odottamani vaihe elämässäni, nyt minulla on lähelläni rakas paikka ja rakkaita ihmisiä. Aikaa olla olemassa.

Auki

Ensimmäisen kerran elämässäni olin todella avattu kirja. Olin vuodattanut itseni kansien väliin ja hän avasi kannet. Minä annoin hänelle luvan. Lukea sanoja, jotka aina ennen olin häneltä salannut. Ajatellut ei, ne eivät kuulu hänelle. Mutta nyt tiedän, että ne kuuluvat. Minun sydämeni on sidottu häneen kiinni tuhansilla sanoilla enkä voi lopettaa kaipaamista. Enkä edes halua. Haluan olla hänen kanssaan ja tuntea hänet lähelläni. Haluan hänet ainoana ihmisenä joka on syvimpiinkiin hetkiin minussa päässyt sisälle nyt viereeni sanomaan, että rakastaa minua. Olen hänen kaikessa hiljaisuudessakin. Kukaan toinen ihminen ei ole koskaan tullut minua niin lähelle, vaikka onkin fyysisesti hyvin kaukana.

Rakastun häneen yhä uudelleen ja uudelleen. En halua päästää irti enää yhdestäkään unelmasta, kun niistä yksi uskomattomin todella toteutui.

Haavelauluja

Siinä hän on. Vierelläni. Kasvattanut omat siipensä ja valmis lentämään kanssani haaveiden läpi. Luulin aina, että maailman kauneimpia asioita on haaveileminen. Ja onhan se. Mutta olen saanut nyt huomata, että sitäkin kauniimpaa on jonkun toisen kanssa yhdessä haaveileminen. Ja ainut toinen ihminen, jonka kanssa haluan sukeltaa syvimpiinkin haaveisiin on hän.

Me haaveilemme rannoista auringonlaskuineen. Haaveissamme on onni ja rakkaus. Meidän haaveissamme on kaunis musiikki, jonka hän on minulle lähettänyt: laulu ihollani puhuu suoraan sydämelleni ja sydämeni vastaa.

Minä todella rakastan häntä.

Rakkaus kasvattaa siipeni niin suuriksi, että lennän onnesta enkä halua koskaan, en koskaan laskeutua tältä lennolta alas maahan, jonka pinnalla kivistä kasataan ruusut ja voin vain haaveilla väreistä. Hänen kanssaan.

Tänä kesänä kasvatan siivet

Tänä kesänä kasvatan siivet ja lähden lentoon. Nousen siivilleni ja lennän etsimään uuden paikkani sen tilalle, joka nyt jäi taakse. Haluan lentää jonkun kanssa, joka pitää minua kädestä kiinni ja on valmis lentämään kanssani maailman ääriin ja niiden ylikin. Jotakuta, joka haluaa myös jättää taakseen paljon ja löytää edestään vielä enemmän. Haluan lentää uusiin paikkoihin ja ikkunoiden eteen näyttämään, että olen olemassa. Koska vihdoin olen olemassa. Siivettä en enää lennä.

Unelmakukkien kimppu

Satumaisen mökkipolun laidalla kasvoi kukkia ja päässä odotti kesälomani. Nyt olen siellä. Nyt elän unelmieni kesää, se on tässä, käsin kosketeltavissa. Keräsin kukkakimpun. Tuntui edelleen mahdottomalta, että yksi unelmistani oli nyt toteutumassa. Eikä oikeastaan vain yksi, vaan oikeastaan koko kimpullinen unelmiani. Tämä kesä, täynnä asioita joita olen halunnut jo niin pitkään kokea. Täynnä paikkoja joita olen kaivannut koko vuoden. Täynnä ihmisiä, jotka kuuluvat kesääni. Haikeiden hyvästien ja juhlatunnelman jälkeen aistini alkavat heräämään todellisuuteen, joka onkin lähes uskomatonta.

Irrallaan

Ohi. Takana. Mennyt. Olen irti ja putoan. Yhdeksän vuotta polttevat ihollani ja muistot ovat palanneet. Kevätjuhlaruusuni on maljakossa lipaston päällä. Joku laski todistukseni keskiarvon puolestani, mutta varmistin. Kuitenkin koko todistus kiinnosti minua vähemmän kuin olisi pitänyt. Koko vuoden olen ahkeroinut saadakseni mahdollisimman suuret numerot siihen, mutta kun sain sen käteeni numeroilla ei ollutkaan enää niin paljon merkitystä. Kävelin koulusta ulos viimeisen kerran ja menin syömään luokkani kanssa. Asioita oppii joskus arvostamaan kunnolla vasta kun ne menettää. Minä rakastan luokkaani todella paljon ja huomasin sen vasta sinä päivänä kun näin luokkani viimeisen kerran. Tänään.

Mutta nyt se on ohi, peruskouluni. Jään kaipaamaan niitä aikoja. En ole enää peruskoulussa, enkä ole vielä lukiossakaan. Olen irti ja putoan, kuten sanoin. Ehkä nyt on selkeämpää, mitä tarkoitin.

Seinäruusunnuppu

En tanssinut tanssiaisissa. Kaiken odotuksen ja valmistelun jälkeen seisoin yksinäni nurkassa ja kuuntelin tuttuja tanssikappaleita sen sijaan että olisin laskenut askeleitani lavalla. Tanssiparini oli kaatunut mopollaan. Selitettyäni tämän kymmeniä kertoja, uudestaan ja uudestaan aloin todella ymmärtää, että poika oli kaatunut mopollaan, sama poika jonka kanssa olin tangoa ja kehruuvalssia ja kikapoota ja beatrockia harjoitellut kuumassa liikuntasalissa. Meidän nimiämme ei kuulutettu. Juhlamekkoni oli puettu turhaan päälle.

Asiat sekoittuivat ja alkoivat tuntumaan absurdeilta. Kova tienpinta jolle kaatuminen varmasti sattui. Onnettomuus, josta sain tietää noin tunnin ennen kuin meidän kahden olisi kuulunut astella koulun portaita alas yleisön taputtaessa. Ysiluokkani viimeisiä juhlahetkiä. Ne valuivat ohi enkä voinut enää saada kiinni. Hymyilin kyyneleitteni läpi ja toivotin onnea muille tanssipareille. Joku tuli ystävällisesti kysymään, enkö aikonut tanssia. Voi, aioinhan minä! Mutta sitä mahdollisuutta en saanut.

Kahvituksen jälkeen kävelin kotiin vaaleansinisessä juhlamekossani. Aurinko lämmitti selkääni ja tuuli heilautteli helmojani. Kävelin vanhan ala-asteeni pihan läpi. Näin korjatut leikkiteineet ja muistelin, miten niitä ei ollut kun aloitin ensimmäisen luokkani tuossa koulussa. Näin sen penkin, jolla olin istunut ystäväni vieressä odottaen, että häntä tultaisiin hakemaan kotiin. Tänään istuin tuon samaisen ystävän vieressä viimeisen kerran yläasteemme ruokalassa syöden mansikkakkua.

Aikaa on kulunut yhdeksän vuotta ja huominen tuntuu lopun lisäksi jonkinlaiselta alulta. Nämä ovat niitä hetkiä, joita tulen muistelemaan joskus, muistelemaan miten seisoin seinäruusuna ja itkin ysien tanssiaisissa. Muistelemaan miten uusissa mustissa juhlakengissäni hyppäsin vielä kerran kävelemään betoniporsasrivistön pääälle niinkuin tein lapsena. Huominen on taas yksi rajaviiva elämässäni, joka on täynnä niin monenlaisia viivoja, että näyttää mosaiikilta. Huominen on haikean kaunis siveltimenveto.

Sitä odotellessa.

Jos hän joskus lukee tämän

Jos hän sattuisi lukemaan blogiani, haluan kiittää yhtä minulle tärkeää ihmistä siitä, että hän on jälleen saanut minut onnelliseksi. Hän on saanut mieleenikin juhlatunnelman ja se on hyvä, koska saan pukeutua juhlamekkoon huomenna ja lauantaina. Odotan juhlia ja kaikkea ihanaa mitä tänä viikonloppuna pitäisi tapahtua. Odotan kesälomaa. Mutta näiden ohella odotan että tapaisin jälleen kerran hänet, tämän ihanan ihmisen jonka mainitsin. Huomenna kun tanssin tanssiaisissa, tulen ajattelemaan häntä ja sitä kun joskus tanssin hänen kanssaan. Juhliessani lauantaina tulen juhlimaan mielessäni sitä, että elämässäni on sellainen ihminen kuin hän on. Jos hän lukee tämän, hän kyllä tietää kenestä puhun.

Joten jos joskus luet tämän, niin kiitos sinulle josta kirjoitin tämänpäiväisen blogitekstini. Olet minulle tärkeä!<3

Kesän yksityiskohtia

Herätyskellon tikitys. Peiton alla tunnen jaloissani rakkoja muistutuksena lämpimästä päivästä ja jokaisesta askeleesta jonka astuin. Kaikesta kaupungilla kulkemisesta ja siitä ihmispaljoudesta, joka ympäröi minut tunnista toiseen. Tunteja, minuutteja, sekunteja. Jäätelöä syöviä ohikulkijoita, auringonpaistetta ja sovituskoppeja. Minun vaaleanpunainen herätyskelloni lyö rytmin hengitykselleni, jonka voin kuulla helposti hiljaisessa talossa. Hiljaisuudenkin keskellä herätyskelloni on lyönyt yli puolenyön ja viisarit vakuuttavat, että on jo kesäkuu.

Ajatus saa sydämeni juoksemaan monta tuntia, minuuttia ja sekuntia edelle tästä hetkestä. Johonkin tulevaan, josta en vielä voi varmaksi tietää. Mitä tahansa voi tapahtua, sen yritän muistaa. Silti odotan kauniita kesäiltoja ja niitä kauniita asioita, joita kauniit kesäillat voivat antaa. Iltauinteja vielä hellepäivän jäljiltä lämpöisessä vedessä ja paljaiden jalkapohjien ensikosketusta viilenneeseen eteisen lattiaan. Kesän yksityiskohtia.